Jotenkin se vain veri vetää takaisin tänne laudalle vaikka vähän nihkeää tuo tuntuu olevankin. Viimeisestä comeback-yrityksestäkin on jo tovi aikaa, mutta mennään ilman paineita ja tavoitteita. Kävijöitä blogissa näyttää riittäneen ihan mukavasti vaikka vuoteen mitään uutta en ole kirjoitellutkaan, mistä lie eksyvät...
Ja ytimessä ollaan taas myös toisella tapaa, sillä vanhakin on lähdössä oikein rokkifestareille! Kotikaupungin Qstock ei nyt niinkään huimalla rosterillaan houkuttele, mutta onhan tuolla kuitenkin sen verran mielenkiintoisia juttuja että se aiheuttaa jopa muutamia logistisia ongelmia. Qstockilla on vaan se helvetinmoinen etu, että paikalle pääsee pyörällä (tai sitten taksilla) ja yöksi kotio. Sitä oppii näin vanhemmiten jotenkin arvostamaan.
Molempien päivien esityslistasta oli helppoa ruksia heti yli Rytmirannan hiphopparit ja räppärit ja mitkälie. Perjantain ajattelin aloitella sopivan rauhallisesti ja keskiluokkaisesti J.Karjalaista kuunnellessa. Uusikin levy toimii meikäläiselle oikein sopivasti. Ja kenties jopa viimeistä Oulun keikkaa soitteleva PMMP täytyy ehdottomasti tsekata, vaikka monta kertaa onkin jo nähty. Aina ne leidit onnistuu silti säväyttämään. Kotiteollisuuden jätän sovinnolla välistä lievää suuremman Hynysallergian takia, mutta onneksi sopivan intiimissä Sirkusteltassa on juurikin siihen aikaan paljon paljon mielenkiintoisempi First Aid Kit.
Loppuilta onkin sitten aika lailla helppo. Michael Monroe of course my horse, nousussa oleva The Scenes, Kolmas Nainen muutenkin kuin nostalgian takia. Within Temptation; no ihan vaikka Sharonin takia jos ei muuten. Ja kyllä kai se musiikkikin menee, vaikka täytyy tunnustaa että tässä festaritunnelmia tavoitellessa vasta ensimmäistä kertaa bändin musiikkia omaan soittimeeni pistin. Ja vielä tietysti Radiopuhelimet ihan vaan sen takia kun se on Radiopuhelimet. Nuff said. Illan ainoa logistinen ongelma on Von Hertzen Brothersien ja Mariskan samanaikainen proggis. Mennään fiilingillä sitten.
Lauantaina ei näytä olevan niinkään kiire paikalle. Jätetään suosiolla Jonne Aaronit, Cheekit, Antti Tuiskut ja erityisesti Petri Nygårdit niitä halajaville. Satellite Stories on sopiva bändi aloitella lauantaita. Sitten taas on kaikenmaailman Laineen Kasperia ja Jukka Poikaa jotka ei jaksaa oikein liikuttaa. Disco Ensemble ja Laura Närhi taistelevat, mutta Disco taitaa voittaa kisan. Tai sitten olutteltta. Pää Kii on ihan yliverto verrattuna Amorphikseen; siinä muuten toinen bändi jota omassa soittimessa soittelin ekaa kertaa juuri nyt. Ei ihmeemmin säväyttänyt.
Kolmas oululainen eli Musmouthed Talk kiinnostaa huikeasti enemmän kuin Haloo Helsinki. Eput, no joo, mennee Kolmannen Naisen kanssa samaan kastiin. Pakkohan se on fiilistellä vaikka jonkin verran kiinnostusta herättävä Bombus soittelisikin samaan aikaan. Epäilen että kaikki menevät sitten katsomaan Katatoniaa joten itse ajattelin mennä kuuntelemaan populäärimusiikkia Pajalasta The Magnettesin muodossa.
HIM on pääesiintyjä. Kuulemma. Ainakin se on viimeiseksi laitettu Päälavalle. Vai meniskö sittenkin katsomaan Stepa & Area. No ehkei kuitenkaan. Katsellaan missä kuosissa se Ville on. Mutta helkkari, vanhana folkkarimiehenä huomasin että tuollahan olisi indiesuosikki Eva & Manu (Warner Music) jo yhdeltä aamulla. Pitäskö se perhana pinnistellä paikalle?
Jotenkin kuitenkin on semmonen kutina että eniten odotan ihan eri akteilta kun suurin osa muista. Oulun indiemiesten lisäksi: Pää Kii, First Aid Kit, The Magnettes ja Radiopuhelimet. Onkohan minusta perhana tulossa hipsteri?
Fabulous Thundebirds, John Hiatt, Free ja Paul Rodgers mainittu! Well, you certainly got my attention!!
Paikallinen blues-yhdistys Ou'Blues jatkaa loistavaa kansansivistystyötään tuomalla tänne pohjan perille mielenkiintoisia, mutta ei täällä juurikaan tunnettuja bluesakteja. King King featuring Alan Nimmo on kuitenkin kotimaassaan Briteissä ja varsinkin bluespiireissä ihan kuuminta hottia. Bändi ja levy on ehdolla lähes joka kategoriassa tämänvuotisissa British Blues Awards-kahinoissa.
Rockia, bluesia, soulia ja funkkiakin sekaan sekoittelevan bändin esikoislevy Take My Hand on omassa kategoriassaan ihan helkkarin pätevä levy. Brittibluesin parhaita perinteitä Paul Kossofin jalanjäljissä hienossa kitaroinnissaan jalostava Nimmo on samassa persoonassa myös erittäin pätevä laulaja.
Debyyttialbumilta löytyy mielenkiintoista tavaraa omista Nimmon ja basisti Lindsey Coulsonin rustaamista biiseistä maukkaisiin covereihin. Omat biisit rokkaavat tosiaan hiukan Thunderbirds-tyylisesti tai vaikkapa Nimmo Brothersien perinteitä jatkaen. Parasta a-laatua on myös john Hiattin "Feels Like Rain", jota Nimmo soitteli jo soolokiertueillaan ja monesti myös hienona akustisena versiona.
Eric Clapton/Robert Cray kollaboraatio "Old Love" osoittaa myös hienosti, että Nimmo on kovan tason laulaja.
Vaikka mukaan mahtuu myös perinteisemmän Chigago-bluesin valtiomiehen Howlin´Wolfin biisi "Mr. Highway Man", ei King Kingin ulosanti ihan perinteistä vanhan ajan bluesia ole. Se on rockin ja brittibluesinn ristisiitos ja vallan helvetin onnistunutta sellaista. Tuossa Wolfin biisissä harppua soittelee hienosti Giles King. Jos ja kun King ei bändin mukana Ouluun saavu niin siinähän voisi olla AP:lle tai Raatikan Jussille vakanssin paikka.
King King esiintyy lauantaina 14.7. Hotelli Radisonissa Suistoblues-tapahtumassa. Lämppäreinä pitkän linjan paikallisempia bluesenthusiasteja Juurus-Texasista Bluesharpsiin. Paikalle kannattaa tulla muidenkin kun bluespuristien, sen verran hienoa herkkua on luvassa.
Suomen mittakaavassa ainutlaatuinen festivaali jyrähtää taas Oulun Toppilassa Ykän Pubissa heinäkuun toisena viikonloppuna eli 6.-7.7. Alkutahdit tosin jysäytetään jo torstaina Nuclear Nightclubilla Veneen, Hebosagilin ja Viisikon voimin. Festaripaikkana Ykän Pubi on samalla haastava että kompakti.
Pubihan sijaitsee aivan omakotitaloalueen kyljessä, eikä piha-aluekaan
mukaan luettuna suuren suuri ole. Tunnelma on siis tiheää.
Paskakaupunni ry:n toimesta kuudennen kerran järjestettävä tapahtuma on AINAKIN Pohjois-Suomen suurin vaihtoehtomusiikin häppeninki. Luvassa on punk/metalli/hardcore/sludge/sun muut-osaston ykkösnimiä ja mahtuu mukaan myös garegemaisempaa poljentoa länsinaapurista asti. Toisesta naapurimaasta Eestistä saapuu varmasti Terveiden Käsien ohella yksi illan legendaarisimmista bändeistä eli J.M.K.E.
Eipä noista bändeistä läheskään kaikki ole meikäläiselle tuttuja edes nimeltä, mutta muutamia mielenkiintoisia puolituttavuuksia mukana on. Oulun omien bändien lisäksi ehkä eniten kiinnostaa juurikin J.M.K.E., ja sekin osaksi kurisositeetin vuoksi. Kun en ole legendaarista yhtyettä tainnut ikinä livenä nähdä. Toinen kiinnostava ensemble on tuo länsinaapurin kontribuutio eli Terrible Feelings. Ruotsin hipster-pääkaupunki Malmöstä kotoisin oleva orkesteri sekoittelee soppaan sopivasti postpunk, powerpop ja garagevaikutteita.
Otra Romppaisen johtamana Mana Mana julkaisi vuonna 2000 Jouni Mömmön jälkeensä jättämistä biiseistä työstetyn levyn Murheen laakso. Nyt tuon levyn vinyylijulkaisun tiimoilta yhtye on kiertueella, tosin nyttemmin siis nimellä Murheenlaakso. Kiertueen ensimmäinen keikka osuu Hässäkkäpäiville, ja on myös yksi illan kiinostavista akteista.
Onhan tuolla toki muitakin kiinnostusta herättäviä bändejä, mutta iso osa menee kyllä osastoon hällä väliä. Ydinperheen ja Ydintuhon kaahaus voisi innostaa ja Throatin kaoottinen noisesludge lähinnä Piparnakkelin hämmentävän arvion ansiosta. Sekä tietysti oululaiset Terveet Kädet, Vene, Hebosagil, Viisikko ja Tuomas Henrik. Ja jos huumoripunkkiosasto sattuu jossain vaiheessa innostamaan niin onhan tuolla myös Jumalan Ruoskan comeback-esiintyminen asialistalla.
Festareiden kattaus on joinain vuosina elänyt ihan viime hetkille asti,
mutta tällä hetkellä varmistunut line-uppi käsittää noin 40 yhtyettä,
jotka esiintyvät kahdella lavalla. Toinen on sisälava ja toinen pubin
pihalla. Ovensuussa seisomalla voi nähdä helpostikin molemmat lavat, sen
verran kompakti alue siis on. Ohessa tässä vaiheessa tiedossa olevat yhtyeet:
Terrible Feelings (SWE), J.M.K.E (EST),
Jumalan Ruoska, Juggling Jugulars, Neuroottiset Pelimannit, Famine Year,
Unkind, Vapaa Maa, Sokea Piste, Rift, Noituus, Death Toll 80k,
Perikato, Schwerbelastungskörper, Seksihullut, Ydinperhe, Forca Macabra,
Ristisaatto, Kieltolaki, Punk Lurex, Terveet Kädet, Kansakunnan ylpeys,
Out of Tune, Death by Snoo Snoo, Ydintuho, Throat, Kovaa Rasvaa,
Projekti 15, Hävitys, Total Recall, Cause for Effect, Hebosagil,
Viisikko, Vene, Murheenlaakso, Feastem, Kyklooppien Sukupuutto,
Maakuntaradio, Tuomas Henrikin Jeesuksen Kristuksen Bändi, Confusa.
Taas se on sitä aikaa kun kaikki valittavat tai ihastelevat tulevan kesän rokkifestivaalien tarjontaa. Yleensä eniten valittavat ne, jotka eivät ole edes paikalle menossa. Vähän niin kuin minä.
Koska nuo Ruisrockit ja muut etelän tapahtumat on blogeissa perattu jo kymmeniin kertoihin, tsekkailin vähän oman kaupungin Qstockin tulevaa ilmettä. Qstock on tunnettu raskaamman metallin kannattajana, ja niin siinä näyttää tälläkin kertaa käyvän. Roxette tietysti keskiarvoa hiukan tasaa, mutta tuohan nyt onkin ihan... miten sen nyt sanoisi.....väärässä paikassa. En tosin tiedä mikä Roxettelle tällä hetkellä se oikea paikka olisi. Ehkä Reckless Loven lämppärinä?
En toki kuulu enää festivaalien tavoitelluimpaan segmenttiin, mutta kun en perkele tajua näitä Notkeita Rottia ja VilleGalleja. Jippua nyt ei kuuntele edes kolmen promillen kumarassa.
Ainoa vetonaula meikäläiselle näyttää olevan Kauko Röyhkän ja Narttujen paluu. Ihan tuon takia paikalle voisi ja pitäisikin raahautua. Vuosi vuodelta tuo raahautuminen vain tuntuu olevan vaikeampaa. Nyt on pelissä kuitenkin semmoinen historiallinen aspekti, että näin Röyhkän ensimmäistä kertaa nimenomaan Kuuskassa vuonna 1980, enkä ymmärtänyt pätkääkään. Tuo lienee muuten ollut ihan niitä ensimmäisiä uuden Narttu-kokoonpanon keikkoja muutenkin. Olin myös paikalla Narttujen viimeisessä Oulun-konsertissa Cafe Adamissa, vuosi lienee ollut -89. Eli tässä nyt olisi jonkinmoinen ympyrä sulkeutumassa.
Tai ehkä sitten olen vain ihan pihalla, kun ei mikään kelpaa. Luultavasti näin. Sen verran täytyy toki lieventää että onhan tuolla kuitenkin mielenkiintoinen For The Imperium, ihan ok Black City, energinen Death Letters ja tietysti Radiopuhelimet kuten aina.
Hetkinen... siis tuollahan on oikeastaan ihan tolkun bändejäkin näiden Nygårdien seassa. Pitäneekin uudelleen harkita tuota osallistumista.
Reetta on tuore - yhtye on perustettu kesällä 2010 - ja raikas tuulahdus tanssittavaa poppia.
Yhtyeen selkeä liideri on laulaja-biisintekijä Nelli Milan. Nelli soittaa myös koskettimia, Atte Loponen kitaraa, Aapo-Matti
Puhakka toista kitaraa, Jesse Väärälä soittaa bassoa ja Jeremias Kangas
rumpaloi. Niin Nelli kuin iso osa muistakin bändin jäsenistä opiskelee tällä hetkellä Torniossa Pop & Jazz-konservatoriossa. Neljä viidestä soittajasta on tuttuja jo Oulun Madetojan musiikkilukion ajoilta asti. Noistakaan ajoista ei taida vielä niin hirveän kauan olla, kun soittajat ovat vasta vähän yli parikymppisiä.
Reetta on soitellut keikkoja ahkerasti lähinnä pohjoisessa ja yksi EP on jo julkaistukin. Huhtikuussa 2011 julkaistu levy sai jonkinverran radiosoittoa ja antoi yhtyeelle uskoa siihen että se pitkä levykin jossain vaiheessa ulos saadaan.
Eilen Reetta heitti uusimman sinkkunsa "Lähdetkö mukaan" julkkarikeikan Nelivitosessa. Sinkku julkaistiin ajan hengen mukaisesti kolme kipaletta sisältävällä usb-tikulla. Ihan kätevä keksintö tietysti, mutta ... no joo. Turha kai sitä on vanhan rutista menneiden perään. O tempora o mores!
Kunhan Reetta sai hienon lämppärin - Sinisen Kaapin ja Arabia Arabian Konsta Koiviston, ja Mikko Kannialan - jälkeen keikan aloitetuksi, huomasin että lavallahan on paljon enemmän poppoota kuin pitäisi. Ja perhana Jarkko Nieminen bassossa! Ennen kuin ehdin pohtia mitä tennisässä lavalla teki, bändi potkaisi jo ilmoille ensimmäisen biisinsä. Stellan tai vaikkapa Anna Puun hengessä soivat biisit ovat ihan valmista radiotavaraa. Uudet biisit soivat livenä jopa hienommin ja rokimmin kuin levyltä. Tai siis... siltä usb-tikulta. Onko "Lähdetkö mukaan" uusi "Ihmisten edessä"?
Jarkko Nieminen hoiti beatin mallikkaasti loistavan rumpalin kera, ja kitaristit innostuivat välillä jopa erittäinkin tiukkoihin rokkisooloihin. Juhlan kunniaksi bändiä oli laajennettu ja lavalla oli vierailevina tähtinä nuoria naisia jotka hoitelivat välillä puhaltimia ja välillä taustalulua.
Täytyy sanoa että tämä tuli vähän puun takaa. Kuten bändi itsekin toteaa, he ovat ensisijaisesti live-bändi mikä tuli nyt todistettua. Hieno bändi. Hieno keikka. Ja Nellihän on aivan ihana. Eikä tuota adjektiivia tässä blogissa turhan usein viljellä.
Ja ettei tulisi väärää käsitystä kenelläkään. Kyllä se bassottelija sitten kuitenkin taisi olla Väärälän Jesse.
Indian Trails mainostaa itseään aloittelevana indie-bändinä. Ja ihan fiksua onkin että jalat on tukevasti maassa vaikka pää pilvissä olisikin. Ensimmäisen keikan yhtye heitti vasta kuukausi sitten ja musiikkiakin on ihmisten ilmoille tullut vasta yhden biisin verran. Joten todellakin alkutaipaleella ollaan. Oulun keikka oli yhtyeen kolmas.
Jyri odotteli blogissaan yhtyeeltä näyttöjä hypen katteeksi, liian usein kun käy tosiaankin niin että yhtye on häipynyt sinne suureen tuntemattomuuteen ennen kuin esimerkiksi minä tai suuri yleisö on edes kuullut yhtyeestä. Jos joku tavallinen rokkicombo hypettäisi itseään ennen ensimmäistäkään keikkaa tai julkaisua niin sillehän nauraisi naurismaan aidatkin. Mutta indie-maailmassa kaikki on toisin....
Yhtye olikin saapunut Ouluun antamaan empiiristä näyttöä Satellite Storiesin isännöimälle historian ensimmäiselle Waves Indie Clubille. Ilta oli pyhitetty indie-musalle Sateellittien toimiessa tiskijukkina. Vaikka en varsinaisesti ole ihan up-to-date tämän lajin musiikissa, niin eihän sille mitään voi, että tältä musiikin saralta tällä hetkellä tulee eniten uusia bändejä. Pitkäikäisiähän ne eivät kaikki todellakaan ole.
En antanut skeptisyydellelleni valtaa sukeltaessani indie-maailmaan. Luultavasti paikan vanhimpana osallistujana, joista luultavasti suurin osa oli tullut paikalle Satellite Storiesin kannattajina. Mutta vaikka koetin avoimin korvin vastanottaa Indian Trailsin musiikkia en ollut ikävä kyllä vakuuttunut. Aluksi syynä oli onneton miksaus. Rummut pauhasivat päälle ja laulua ei kuullut ollenkaan.
Kun balanssi saatiin kuntoon oli setti jo aikalailla loppu. Settiä ei todellakaan ole ilmeisesti olemassakaan kuin tuo 6-7 biisiä joista ainakin yksi (MGMT) oli coveri. Olen toisinaan ollut sitä mieltä, että nöyryys on poppikoneille hyvä asia, mutta ei se tarkoita että sitä pitäisi lavalla esitellä. Indian Trails on potentiaalinen yhtye, mutta vielä ei palikat ole ihan paikoillaan. Ja aika ihmeellistähän se olisikin jos kolmannen keikan kohdalla kaikki olisi kohdallaan.
Satelliittien ideoima indie-klubi on kuitenkin hieno juttu. Ajatus on tuoda paikalle näitä pikkuisen tuntemattomampia ilman levytyssopimusta olevia bubbling under-bändejä sekä Suomesta että ulkomailta. Nuclear Nightclub tarjoaa puitteet ja Satelliitit tarjoavat ohjelman. Jäämme mielenkiinnolla odottamaan tulevia tuntemattomuuksia. Satellite Storiesin oma paikallinen levytyssopimus on kuulemma sinettiä vailla, mutta siitä tarkemmin sitten myöhemmin kun asia varmistuu. Japanissahan homma on jo hoidettu.
Kaikkien HC-bändien isä ja äiti Terveet Kädet on jälleen aktivoitunut. Bändi julkaisee viikon päästä sähköisestä ja akustisesta osasta koostuvan UGH!!! Terveet Kädet elävänä -livelevyn. 20 kappaletta käsittävä sähkölive on äänitetty Kouvolan House of Rock -baarissa viime toukokuussa pitäen sisällään tunnettujen hittien lisäksi uudempaa ja levyttämätöntä materiaalia. Akustinen live on nauhoitettu Porin Cafe Jazzissa viime elokuussa.
Levy julkaistaan Cd:nä ja 12 tuuman vinyylinä. Cd:n julkaisupäivä on siis 29.2. ja vinyylin 14. maaliskuuta. Terveiden Käsien kokoonpanossa pitkään olleet rumpali Peedro ja basisti Lene ovat astuneet yhtyeestä syrjään ja heidän tilalleen on otettu Aki (ex-Kohu-63) ja Jani (ex-Kansandemokratia). Lisäksi yhtyeessä soittavat kitaristi Ilari ja tietysti legendaarinen Läjä Äijälä.
Levynjulkkarikiertue pysähtyy Oulussa 23.3. jolloin yhtye räimii Toppilassa Ykän Pubissa. Helsingin Nosturissa pojat rokkaa 3.3.
Paskat me mistään Flowsta tai Ruisrokista. Onhan meillä Rotos Loves Paskis.
Rotos ja Paskakaupunni-yhdistysten jo kuudetta kertaa järjestettävä tapahtuma kerää Oulun Kuusisaareen Tanssipaviljonkiin vaihtoehto-musiikin undegroundia ja pari suurempaakin nimeä 17.-18.2. Rotos on paikallinen elävän musiikin yhdistys ja Paskakaupunni operoi vähän laajemmallakin skaalalla kulttuurin alalla. Molemmat erittäinkin kannatettavia kaupungin elävöittäjiä.
Circle
Kaksipäiväisen tapahtuman kruununjalokivenä voitaneen pitää Circleä, jonka tämänhetkisestä kokoonpanosta tai musiikillisesta mielentilasta ei minulla ole sen suurempaa tietoa. Jos kellään. Mutta mielenkiintoinenhan tuo olisi käydä katsomassa, varsinkin kun en ole yhtyettä ikinä livenä nähnyt. Ja se on kuulemma suomalaiselle musiikkidiggarille häpeän paikka.
Fotoshop
Paljon positiivista pöhinää aikaansaanut Jarno-Erik Faarisen Fotoshop lienee esikoislevy Lifeformsin myötä se toinen odotettu vieras.
Tuo Worries-biisi ei ole tuolta tuoreehkolta levyltä vaan jo uudempaa tuotantoa. Antanee kuitenkin aika tarkan kuvan siitä missä mennään. Syntikkapohjaisen shoegaze/indiepopin ystäville.
Sydän, sydän
Moneenkin kertaan kymmenvuotisen uransa aikana musiikillista ilmaisuaan muutellut Sydän, sydän on ollut jo pitempään joidenkin kirjoissa SE tuleva iso nimi. Kovin isoa nimeä ei yhtyeestä ole vielä päässyt syntymään, mutta tammikuussa ilmestynyt uutukainen Kapseli on saanut kehuja monelta suunnalta ja noussut jopa listoille kympin sakkiin. Tarkkaan en uskalla sanoa tyylilajista, mutta se kai ei ole ollenkaan olennainen asia. Bändin kiihkeät fanit tietävät, ja muidenkin kannattaisi tutustua.
Cleaning Women
Jo viisitoistavuotiaaksi ehtinyttä yhtyettä on vertailtu Kraftwerkiin ja vanhempaankin krautrokkiin. Kaipa tässä konemusiikkivetoisessa yhtyeessä kuuluu kaikuja monestakin suunnasta, mutta tunnetuin yhtye lienee epäortodoksisista soitinvalinnoistaan. Soittimina on käytetty niin pyykinkuivaustelineitä, kurkkupurkkeja kun pesukoneen osiakin. Päivän avantgardepläjäys on toivottavasti livenä mielenkiintoisempi tapaus kuin levyltä kuunneltuna. Ja uskon niin.
Kysymyshän on tietysti retorinen. KAIKKIHAN nimensä haluavat levyn krediitteihin. Edes kerran elämässään.
No nyt on tavallisella wannabella rautainen mahdollisuus päästä brassailemaan kaveripiirissä. Moses Hazy-yhtye äänittää live-levyn pikku kiertueella. Hesalaiset ovat tosin jo myöhässä, sillä Bar Loosen keikka meni jo, mutta oululaisilla on vielä mahdollisuus ikuistaa itsensä musiikkimaailman historiaan. Oulun keikat ovat perjantaina 13.1. Nelivitosessa ja lauantaina 14.1. Nuclear Nightclubilla.
Rullaavaa rollarirokkia kehutusti jo kolme albumillista jukaissut yhtye tosin ihan sanatarkasti lupaa että kaikki lipun lunastaneet saavat nimensä levyn kansitaiteeseen. Mitä sitten tarkoittaakin. Mutta onhan se kiva myös sanoa olleensa keikalla jolla levy on äänitetty. Ja mahiksethan toki parantuvat jos käy molemmilla keikoilla!
Tarkkailija K kutsuttiin oikein lehdistötilaisuuteen! Näin harvinaislaatuista tilaisuutta ei voinut missata.
Tilaisuuden aiheena oli oululaisen Hoodoo Sauna-bluesyhtyeen omakustannelevyn Pohjolan Blues julkaisu. Ja illalla keikka Nelivitosen alakerran lauteilla yhdistettynä bluesyhdistys Ou´Bluesin pikkujoulujameihin.
Kuten aiemmin kirjoitin, suhtauduin aluksi hyvinkin skeptisesti suomalaiseen suomenkielellä laulettuun bluesiin. Oulujoki kun ei kuitenkaan ole Mississippi, eikä Oulu ole myöskään Chicago. Syvää etelää ja suomalaisuutta jo nimessäänkin yhdistelevä bluesnelikko kuitenkin näytti sekä levyllä että keikalla että onnistuu se blues suomalaiselta perusjässikältäkin. Skeptisyys unohtui aika äkkiä, kun Ari-Pekka Skarp puhalteli harpustaan hyvinkin chicagomaisia soundeja.
Bändi on perustamisestaan lähtien, vuodesta 2009, pitänyt kiinni periaatteestaan soittaa nimenomaan suomalaista bluesia. Se näkyy, ei vain kielessä, vaan myös aiheissa. Kansallisen eetoksen lisäksi tavallisen ihmisen tarinat lienee levyn kantava teema, mutta mukana on myös kantaaottavia kappaleita kuten "Yytee blues" ja "Paska duuni-blues". En tiedä juontuvatko nuo lauluntekijä A-P Skarpin siviiliammatin puolelta, mutta ajankohtaisiahan nuo ovat.
Yhtyeessä soittavat ja laulavat Ari-Pekka
Skarp (laulu ja harppu), Keijo Röntynen
(kitara ja taustalaulu), Raimo Nykänen
(basso ja taustalaulu) sekä Arto Nivala
(rummut ja perkussiot). Vierailevana artistina
ja taiteellisena tuottajana on häärinyt Pepe Ahlqvist, joka soittaa kitaraa ja laulaa taustoja muutamilla kappaleilla. Levyä on kypsytelty pitkään ja hartaasti. Omakustanteena julkaistu levy on saatu hoidettua indiebändien digijakeluun erikoistuneelle AWALille, joten levy saadaan myös laajaan digitaaliseen jakeluun.
Jos bändin elementit irrottaisi erikseen, ei niissä välttämättä hirveästi bluesia olisi. Harppua lukuunottamatta. Mutta yhdessä sitä jostain siunaantuu. Bassovetoinen rytmiryhmä on periaatteessa aikalailla suomirock/pop. Kitara vivahtaa bluesiin parhaiten slidea liu'utellessa. Kyllähän näissä biiseissä kuitenkin soi ihka aito blues sekoitettuna tuohon suomirokkiin. Inspiraatio on haettu kuitenkin muualta kuin puuvillapelloilta tai South Siden savuisista kapakoista. Ihan virkistävää kyllä. Ja suomalaista. Mutta joku roti sentään A-P:
"Biisiemme ideat ovat pääosin syntyneet talviaikaan lastenvaunuja
työnnellen ja hyräillen uusia juttuja. Luonnon elementit ovat aina
inspiroineet minua."
Ei tosiaan ihan perinteistä blueskuvastoa.
Keikka ja jamit olivat tutun rentoa bluesmeininkiä. Bluesyleisö ei ole ihan sitä riehakkainta poppoota, ja hurjin diggailun osoitus on yleensä se, että pää heiluu asteen eteen ja taakse. Parhaassa kaksi. Hoodoo ja Juurus-Texas-vetoinen jamiryhmä sai kuitenkin nyökkäilyn lisäksi aikaan myös muutaman jee-huudon, joten voinee päätellä että yleisö oli jo lähellä totaalista kontrollin menetystä. Näytti siltä että suurimmaksi osaksi bluesyhdistyksen väestä koostunut yleisö sai mitä oli tullut hakemaankin. Bluesia perisuomalaisilla vivahteilla.
Enhän minä näihin ikinä ehdi ekana kun pitää noita oikeitakin töitä tehdä.
Tämäkin on jo siis ehditty julkaista kymmenissä muissakin paikoissa moneen kertaan kuten Antin laudalla joka yleensä ensimmäisenä asiat julkaisee. Nukkuukohan se mies ikinä ?
Silläkin uhalla, että alan toistaa itseäni ja vaikutan kotikaupungin
poikien suosijalta (mitä olenkin, ja mielelläni), pistetään tähän
kuitenkin tuo Satelliitti poikien uusin biisi "Blame the Fireworks",
jota keikoilla olen kyllä kuullut jo monestikin. Ja tykännyt.
Samaa tuttua partymeininkiä ilman kurttuotsaisuutta tässä vedellään
kohti levytyssopimusta joka siintää nurkan takana. Tämä ei tosin ole
sisäpiirin tietoa, vaan täyttä mutu-puhetta.
Bändi muuten pääsi saksalaisen Karsten Jahnke -keikka-agentuurin listoille. Samoilla listoilla viihtyy sellaisiakin nimiä kuin Ryan Adams, Tori
Amos, Bon Iver, Gang of Four, Joanna Newsom sun muita enemmän tai
vähemman tunnettuja akteja. Toki pojat ovat tuolla vain yhtenä satojen
joukossa, mutta eiköhän tuota kautta jonkinlaista Keski-Euroopan keikkaa
saada aikaiseksi. Ei paha nakki ollenkaan.
Sinkun julkaisupirskeet on muuten Nuclear Nightclubilla 10.12. jossa pojat rollaavat Divine Pasten kanssa: "Gang of Fouria lämpännyt nuori ranskalaisryhmä saapuu ensimmäistä kertaa
Suomeen. Divine Paiste soittaa jännittävän äkkiväärää ja tanssittavaa
indierockia. Yhtye valmistelee vuonna 2012 ilmestyvää esikoisalbumiaan."
Paisten CV saa kohta tietysti hieman painavampaakin sisältöä kun se voi kehua olleensa samalla kiertueella Satellite Storiesin kanssa.
Sateentekijä Mirel Wagner kehuttiin puhki jo ennen helmikuussa ilmestynyttä debyyttiään, eikä levy suinkaan hypeä latistanut. Päinvastoin, tätä nuorta etiopialaistaustaista naista tunnutaan pitävän yhtenä Suomen singer-songwriter-genren pelastajana.
Eikä todellakaan aivan syyttä. Harvoin saa kuulla noin itsevarmaa ja ehyttä ensilevyä. Vertailut Leonard Coheniin ja jopa Billie Holidayhin ovat sinänsä ymmärrettäviä, mutta pikkuisen yliampuvia. Samaa suomalaisiin vetoavaa synkkyyttä kaikilta tosin löytyy. Lahjakas leidi tosin on. Ja osaa laulaa. Ja tehdä biisejä. Ja se on jo helvetin paljon se.
Joose
Joose Keskitalo on oman tiensä kulkija. Arvostusta mies on keräillyt monelta suunnalta niin soolona kuin Maailmanpalo-yhtyeensä kera.
Keskitalo oli itselleni käytännössä aika lailla vieras, kunnes taannoisen naispappi/miespappi-kriisin takia nimi nousi esille. En tiedä oliko tuo vain mainostemppu, kristillistä vakaumuksellisuutta vai kapinaa, mutta periaatteita tällä miehellä tuntuu riittävän. Melko provokatiivistakin sanomaa mies välillä välittää.
Niin Wagnerin kuin Keskitalonkin kuunteleminen vaatii tietyn moodin, johon tuo synkkä sateinen ulkoilma on omiaan johdattamaan. Pikkuisen vielä maailmantuskaa harteille ja menoksi.
Harvinaisen hyvin yhteennatsaava parivaljakko on, ja propsit sille kuka heidät on kimppaan saattanut. Kaksikko kiertää Suomea minikiertueella nimellä Huone nro 8. Kiertueen nimi tulee Keskitalon ensi vuoden helmikuussa ilmestyvän Vyötä kupeesi ja tule-levyn biisistä. Kummankin esiintyjän kohdalla kannattaa kuunnella sanoituksia. Ne ovat moneen nykymusiikkiin verrattuna hienoja.
Kaksikko esiintyy Oulussa 45 Specialissa 4.12. Hieno keikka luvassa, vaikka päivä onkin sunnuntai. Tanssikengät voi tosin huoletta jättää kotiin.
Ou'Bluesin järjestämässä Lokablues-illassa, marraskuussa tosin, esiintyy brittiläinen pitkänlinjan bluesmuusikko Papa George.
Aiemminkin Suomessa, mm. Järvenpään Puistobluesissa, Rovaniemellä, Ivalossa ja Pieksämäellä esiintymässä käynyt Papa on club-ympyröissä ja festivaaleilla arvostettu vieras ja bluesin perusduunari. Kitaristi on esiintynyt niin soolona, duona kun bändinsäkin kanssa. Kaikki combot ovat hiukan erilaista musiikkia, mutta vahvasti bluespainotteista.
Oman bändin jäsenet Tom Compton ja Peter Stroud ovat esiintyneet mm. Johnny Winterin, Peter Greenin ja Alvin Leen kanssa, joten kovista hemmoista on kyse. Suomeen Papa George tulee tosin ilman omaa bändiään ja soittaa Oulussa kaksi settiä joista toisen yksin ilmeisesti resonaattorikitaransa kanssa ja toisen setin rovaniemeläisen pitkä linjan blues-muusikoista koostuvan Luigi's Combon kanssa. Onko tuo toinen setti sitten enempi sähköistä, on vaikea sanoa kun en Luigin musiikkia hirveästi tunne. Edellisellä kerralla kun herrat yhdessä soittelivat Rovaniemellä, pysyteltiin aika rauhaisilla vesillä.
Toivoa toki sopii, että George vetäisisi Luigin miesten kanssa myös pikkuisen ronskimpaa bluesia Stevie Ray Vaughanin tapaan. Vaikka Stevie Ray Vaughanin vaikutus ei aina niin selkeästi soitossa kuulu, vaikutteita on toki sieltäkin saatu. Tuttuja likkejä tipahtelee aika ajoin. Papa kumartaa mestarin suuntaan biisillä "Flooding Down In Texas". Larry Davisin alkuperäinen biisi "Texas Flood"han oli Vaughanin yksi tunnusmerkeistä. Tämäkin biisi voidaan toki konsertissa kuulla, jos myös Strato tai Flying Finn Sunburst sattuu olemaan miehellä matkassa.
Toiveissa on jopa tällaista menoa. Vaikka ei tämäkään Vaughanin oma biisi alunperin ole, niin tokihan tuo versio silkkaa Stevie Rayta on.
Melkoisen suurella todennäköisyydellä kuullaan kuitenkin tuoreimmalta levyltä tuttua resonaattorikitaraa enemmän deltan kuin Chicagon suunnalta. Mutta kyllä meikäläiselle kummatkin käy.
Sen verran harvoin näitä bluesia soittavia ulkomaaneläviä täälläpäin näkyy, että tätä mahdollisuutta ei kannata bluesin ystävien missata. Papa George siis esiintyy Oulussa Lokabluesissa 45 Specialissa 19.11. Luigi´s Combon kanssa ja oululaisen Bluesbirdin kera.
Kapakoitsijat olivat Rumbassa, vai Soundissa vai missässeoli sitä mieltä, että Oulussa on liikaa keikkapaikkoja. Varmaan näin onkin jos ajattelee kannattavuuden mittarilla, millä baarin pyörittäjät tietysti olosuhteiden pakosta ajattelevat. Mutta nousevien bändien ja musaihmisten mielestä lisääkin varmaan sopisi.
Oulussa on oikeastaan vain kaksi merkittävää rokkibaaria, ja sitten tuo Teatrian sali. Tokihan noissa muissakin juottoloissa joskus soitto soi. Hevimestassa vetää toisinaan... no hevarit. Gloria, Palolaitos ja Petrellin saluuna ovat erikoistuneet cover-comboihin. Petrellin Saluunassa kuulin viimeksi koko helkkarin illan Hurriganes-covereita. Sitä edellisellä kerralla käsittelyssä oli AC-DC.
Ykän Pubissa tuntemattomat bändit ja punkkarit soittelee ilmeisesti pääosin kaljapalkalla, ja kesäisin torin terasseilla järjestetään monenmoisia pienempiä konsertteja, viime kesänä tunnetuin esiintyjä taisi olla 22 Pistepirkko. Lentävän Lautasen klubitarjonta on olematonta vaikka paikka olisi pienille comboille vallan mainio. Never Grow Old on myös jotain pienempää järjestellyt vaikka koko paikka on suunnilleen vaatehuoneen kokoinen.
Oulun ehdoton keikkaykkönen 45 Special säväyttää toisinaan hienoilla valinnoilla, mutta kun tuo ikävä reaalitalous vain sanelee ehtoja liiaksi. Viikolla hyvätkään bändit eivät ole keränneet ruuhkaksi asti ihmisiä ja tokihan se hieman opettaa varovaisemmaksi kun keikkoja tilaillaan. Nuclear Nightclub ei miljöönä vedä vertoja Nelivitoselle, mutta tarjonnan puolesta se on kuitenkin juuri se toinen varteenotettava rokkimesta. Johtuneeko sitten taustajoukkojen (mm. ex-Sentenced Vesa Ranta) musiikkimausta, mutta kapakka on profiloitunut pikkuisen raskaampaan osastoon. Indiebändejä molemmissa vierailee vaihtelevasti. Kaipa noilla pikkuisen nimekkäämpien bändien keikkatuloilla sitten rahoitellaan noita pikkuisen hiljaisempia iltoja. Ja hyvä niin.
Vaikea uskoa että noita keikkapaikkoja nyt liikaa olisi, mutta euro on kova konsultti.
Tuo nyt oli itseasiasssa ihan sivujuonne. Tarkoitus oli pistää muutama Oulu-uutinen kehiin.
Palstalla ennenkin esiintynyt indieyhtye G-Odd on taas ollut levytyspuuhissa ja julkaisee uuden albumin Code To Rebuilding Machinery huomenna. Edellinen levy Intergalactical Fuzz ilmestyi niinkin kauan sitten kuin kesäkuussa. Tuossa video siltä edelliseltä levyltä. Samantyyppistä syntikka-elektro-konejumitusta garagekitaroilla lienee luvassa uusimmaisessakin.
Edellisen videon, kuten muuten myös Neufvoinin Polar Song-videon, ohjannut Henri Turunen soittelee hämyistä suomenkielistä progea yhtyeessä Riutta. Yhtyeen demot ovat saaneet hieman sekalaista palautetta, mutta potentiaalia on yhtyeessä nähty. Tai kuultu. Suomiproge ei välttämättä ole se meikäläisen teekuppi, mutta ihan ammattitaitoiselta tämä homma kyllä kuullostaa. Tuossa tulevan promon uusin kirjallisuusviitteinen biisi. Studiovelhona on häärinyt Tuomen Pekka G-Odd-yhtyeestä. Pienet on piirit.
Mainio oululainen garage-trio The Hindu Gods Of Love on pläjäyttänyt markkinoille omakustanne EP:n joka on Supersounds-jakelun kautta saatu jopa levykauppa Äxään myyntiin. "Kolme sälliä, kaksi kitaraa, kaksi tomaria ja yksi virveli. Pohjois-Amerikkalaisen perinne- ja nuorisomusiikin kaltoinkohtelua, melun ja kolinan seasta saattaa erottua haikuja myös 1970-luvun Länsi-Saksasta sekä jostain huomattavasti kulmikkaammasta ilmaisusta."
Melodisen hevin ystävien joulupöytään ehtii myös tuo ex-Sentenced rumpali Vesa Rannan uuden orkesterin The Man-Eating Treen toinen albumi, joka ilmestyy 23.11. Julkkarikeikka on Oulun Teatrialla 16.12., jonka jälkeen yhtye lähtee Euroopan keikkarundille Amorphiksen kanssa. Tuossa tuoreehko video tulevalta levyltä.
Satellite Stories-indiepoikien kova meno senkun vain jatkuu. Juttuja paikallisissa lehdissä, uusi promo-EP äänitteillä ja Skandinavian rundi suunnitteilla. Ja kaiken lisäksi valinta tulevaisuuden tusinaan. Hyvältähän tuo nousukiito näyttää. Niin hyvältä, että poikien kannattanee drinkki sen kunniaksi maistella. Mainio drinkify-sivusto suosittelee tätä:
Koska ne muutamat intohimoiset SRV-fanit, jotka privaattina yhteyttä jatkuvasti ottavat, tätä pyysivät, niin toteutetaan. Harva jaksaa noin tiukasti olla mistään näin kiinnostuneita. Varsinkaan meikäläisen tekemisistä.
Joten osin uusintana, osin uutta asiaa, tässä se on:
Stevie
Ray Vaughan heitti Suomessa kuusi virallista keikkaa. Osalta keikoista
on materiaalia kaupallisilla bootlegeilla, osasta keikoista on kierrossa
epävirallisempaa materiaalia. Levyllä Understanding of Love on julkaistu SRV:n ensimmäiseltä
Suomen keikalta 27. maaliskuuta 1984 Helsingin Kulttuuritalolta setin
15:sta kappaleesta 13. Äänitys on vain keskitasoinen yleisöäänitys, ja
sen arvo on ennenkaikkea siinä, että se on Suomesta eikä keikkaa muilta
booteilta löydy.
Kultturitalon keikka on myös kuunneltavissa ja vaikka ladattavissa heikkolaatuisena streamina täällä.
Seuraavan päivän keikkaa Tampereen Teknillisellä Opistolla ei löydy
kierrossa. Jos jollain yksityisellä on tavaraa tuosta keikasta, siitä ei
ole tietoa keräilijöillä. Dave Lindholmin Run Runs toimi lämppärinä, ja myöhemmin
illalla Stevie jammaili tunnin keikan Ylioppilastalolla miesten kanssa
soittaen Daven kitaraa. Veli-Petteri Rajanti soitti bassoa ja
Vesa Hyrskykari fonia. Legendan mukaan Daven hennot kielet eivät sulattaneet SRV:n kohtuu brutaalia soittotapaa ja katkeilivat tuon tuosta. YO-talon salivastaava ei arvostanut lisäajalle menoa ja vaati soittoa lopetettavaksi. Tehtiin kompromissi: ulko-ovet kiinni ja noin 30-henkinen yleisö sai yksityisnäytöksen.
Tampereen keikan jälkeisenä päivänä, eli 29.
maaliskuuta -84, Vaughan olikin jo ehtinyt tänne Ouluun Urheilutalolle
eli Pyrkälle. Ihan kaikki eivät osanneet miehen visiittiä arvostaa,
sillä hevimiehet eivät ilmeisesti saaneet mitä tulivat hakemaan.
Urheilutalo ei edes ollut täynnä, mitä on vaikea ymmärtää. Siis
meikäläisen tietysti. Keikkaa ei löydy miltään viralliselta, siis
kaupallisesti julkaistulta bootlegilta, mutta yleisöäänitys kyllä
kierrossa on. Siltä löytyy koko keikka. En ole nauhaa kuullut, mutta
äänitys ei ole kuulemma huippuluokkaa edes yleisöäänitykseksi.
Oulun Seurahuone 1984
Keikan
jälkeen koko Double Trouble painui kiertuemanageri Törrö Tapanisen
opastuksella Seurahuoneelle, joka tuolloin oli paikallinen hottimesta.
Siellä keikalla ollut raahelainen bändi Stalker sai houkuteltua miehen
lavalle kitaristi Kauko Ilkon Gibsonin kera, ja miehet vetivät reilut
setit aitoa tavaraa. En ollut paikalla. Perkele.
Kun kyselin Ilkon muistoja Seurahuoneen tapahtumista, hänen muistikuvansa mukaan mukaan setit oli lähinnä tuttua Hendrixiä ja omaa kamaa. Mestari oli kuulemma oivassa vireessä ja lainakamat saatiin kuulostamaan omilta. Shannon oli kuulemma sekaisin kun seinäkello, mutta homma hoitui silti ammattimaisesti. Jossain netin syövereissä puhutaan, että tuokin keikka olisi äänitetty, mutta Ilkko ei muista että paikalla olisi ollut äänityskalustoa minkäänlaista. Ainakaan bändin toimesta keikkaa ei äänitetty. Eli luultavimmin äänitystä ei ole olemassakaan.
Neljäs keikka oli iltapäiväkeikka seuraavan vuoden Pori Jazzien
päälavalla Kirjurinluodolla heinäkuun 11. vuonna 1985. Tuosta keikasta
on olemassa video, ja myös audiota. Kunnon SBD-äänitystä
keikasta ei ole. Ilmeisesti suomalaiset bootleggarit eivät oikein olleet
asialla. Pressa Mauno Koivisto saapui Kirjurinluodon keikalle samalla
paatilla Stevien kanssa ja katseli myös keikan.
Myöhempi keikka Cotton
Clubilla Yyterissä lähetettiin Suomen televisiossa, ja sen neljä biisiä
löytyy usealtakin bootilta. Mm. Pride & Joy, Up From The Skies ja
tuolta Understanding Of Love-levyltä. Televisiosta keikka tuli ilmeisesti
monona, mutta kierrosta löytyy myös radiosta äänitetty FM-stereoversio. Pikkuisen ärsyttävän juontajan äänellä
varustettuna.
Sumuvuosien ja rehabin jälkeen Stevie Ray saapui jälleen Ouluun. Tällä
kertaa muinaisen Kuusrock-festivaalin pääesiintyjäksi 17. heinäkuuta
1988. Jotkut tohtivat epäillä miehen pehmenneen raitistumisen myötä,
mutta huihai. Edellisen Oulun keikan jälkeen kosketinsoittaja Reese
Wynansilla vahvistunut rytmiryhmä heitti helteisessä Kuusisaaressa niin
helvetin kovan keikan, että alta pois. Elämäni parhaita keikkoja.
Keikkaa kuvattiinkin, en muista kenenkä toimesta, mutta Vaughanin
kiertueporukka käski lopettaa kuvaukset parin biisin jälkeen. Syistä on
ollut jälkeenpäin hiukan epäselvyyttä, ja siitä mistä lopullinen käsky
tuli. Noita pätkiä kuitenkin löytyy juutuubista.
Kuusrockin keikka löytyy myös kierrosta kokonaisuudessaan ja vielä SBD-äänityksenä. Ja
löytyypä tuosta äänityksestä sellainenkin harvinaisuus kuin kappale
nimeltä Voodoo Oulu, kuten SRV sen esitteli. Juha Torvinen muuten
kertoo, että vittuuntuneena SRV:n tukijoukkojen bäkkärivessan
valtaukselle Martti Syrjä kusi Stevien vahvariin. Tai erääseen niistä.
Tarina ei kerro oliko tuo juuri se vahvistin jolla SRV sitten lopulta
soitti.
Väylän Pyörre-uutisten mukaan kemiläinen urkuri Matti Adolfsen sai pyynnön lainata keikalle Hammond-urut, ja mies halusi myös itse paikalle. Hammondit menivät kosketinsoittaja Reese Wynansin käyttöön, mutta Matti joutui nokakkain myös Double Trouble-yhtyeen liiderin eli itsensä Stevie Ray Vaughanin kanssa.
" Stevie Rayn keikan raiderissa luki että tarvitaan kaksi Leslietä.
Minulla oli tuohon aikaan vain yksi, joten varauduin siihen että
toinenkin tarvitaan. Stage manager kyllä oli sitä mieltä ettei tarvita,
mutta kun bändin roudarit saapuivat paikalle, tuon toisen Leslien tarve
selvisi. Se tuli kitaralle.
Nopeasti soitto oululaiselle urkurille Tero Hietalalle. Leslie Saabin takakonttiin ja kiireesti Kuusisaareen.
Amerikan roudareilla oli 110V Combo preamp-versio, joka ei toimi Suomessa, joten tuli lisähommia. Värkkäsin itse taiteilija Stevie Ray Vaughanin kanssa ja saatiin tuo kolmen kitaravahvistimen ja Leslien yhdistelmä toimimaan."
Tuo biisi on tosin "Say What", mutta mitäs pienistä. Kuusrockin keikka on keräilijöiden keskuudessa haluttua kamaa. Ei pelkästään sen takia että se oli hieno keikka, vaan myös sen takia että se oli Vaughanin viimeinen Euroopan keikka.
Näiden lisäksi kierrossa on kuulemma jo aikoja sitten konkurssiin
menneen oululaisen paikallisradio Kaiun puhelimitse tekemä Kuusrockin
ennakkohaastettelu Stevie Ray Vaughanin kanssa 6.6.1988. Siinä Stevie
kertoo urastaan ja harvinaisen avoimesti huume-ja
alkoholiseikkailuistaan ja toipumisestaan. Kuulin tuon aikoinaan, ja
jokuhan sen on äänittänytkin, mutta aika harvalla keräilijällä kopiota
on. Joku sitä panttaa, tai mahdolliset nauhat makaa jossain
konkurssipesän jälkeenjääneissä varastokaapeissa. Tätä ei juuri ole
liikkeellä. Ja jos jollakulla lukijalla on, niin kopion tahtoo hän.
Blogimaailman lemmikit saapuvat Ouluun peräkkäisinä viikonloppuina. Reginahan on toki jo ehtinyt lunastaa internet-hypen nostamat odotukset, French Films taas ihan ei. Big Wawe Ridersien, Siinain ja New Tigersien kanssa vuoden tulokkaan tittelistä kamppaileva French Films on toki ihan mukava orkesteri, mutta ei nyt ihan kaiken sen hypen arvoinen.
Pahimmin siinä tökkii toisinaan totinen ja arrogantti laulusoundi jolle ei aina ihan löydy katetta. Vähiten se häiritsee poppaavissa biiseissä "Pretty In Decadence", "The Great Wawe of Light" ja "Escape In The Afternoon". Kun nyt ei kuitenkaan olla tekemässä mitään maailmoja mullistavaa postpunkkia vaan ihan simppeliä indiepoppia. Kai. Uusi levy oli minulle lievä pettymys. Ehkä tuo johtuu indie-bloggareiden superhypetyksen tuomista yliodotuksista, mutta odottelin jotain raikasta tuulahdusta, jota ei sitten tullutkaan. Tuli vain ihan ok. EP antoi odottaa jopa parempaa.
Ihan hyvä suomalaiseksi ei ole mielestäni ihmeellinen kehu, mutta sitä French Films kuitenkin on. Ja useammalla kuuntelulla tämmöinen ei-niin-indie-orientoitunut vanha dinosauruskin alkoi pikkuhiljaa huomaamaan että kyllähän bändillä omat vahvuutensa on. Varsinkin silloin kun eivät yritä liikaa olla britti-indietä.
Ollakseen vuoden tulokas meikäläisen asteikolla, bändin pitää kyllä petrata lavalla. Ja uskonkin tämän kaltaisen musan toimivan juuri keikoilla. Niin on kyllä tapahtunut aika monesti, että vasta livenä bändin essence on selkiytynyt. Nuclear Nightclub on keikkapaikkana hieman haastavampi kuin Reginan Nelivitonen, mutta kuten muunmuassa Satellite Stories on osoittanut, kyllä sinnekin kunnon indie-bileet saa aikaiseksi. Sitä odotellessa.
Reginan Tuorein levy taas oli taas positiivinen yllätys. Kun Puutarhatrilogia oli vielä hiukkasen liian elektropoppia omaan makuuni, niin tuorein iski musiikkihermoon kitaravetoisuudellaan. Ja kaunis naislauluhan nyt meikäläiseen on vedonnut aina.
Uusimmalta levyltä nyt ei juuri heikkoa hetkeä löydy. Vertailu aikoinaan diggaamaani Wilmaan ei ole tuulesta temmattu, yhtäläisyyksiä riittää.
Toisin kuin French Filmsin kohdalla, pelkään että Regina ei toimi ihan yhtä hyvin lavalla kuin levyltä kuunneltuna. Qstockissa missasin Reginan joten keikkakokemusta ei vielä ole. Toivottavasti bändi kuitenkin osoittaa minun olevan totaalisesti väärässä.
Oma kulttuurin täyteinen ilta alkoi kirjakaupan kirjailijavieraiden kuuntelulla. Tuomas Kyrö oli houkutellut muutamia kymmeniä ihmisiä kirjakaupan nurkkaan. Ikävä vain, että haastattelija oli surkean ja epätoivoisen väliltä. Onhan se ihan jees, että osoittaa arvostusta haastateltavaa kohtaan, mutta moinen pikkutyttömäinen hihitys ja nuoleskelu saa aikaan myötähäpeän tunteita.
Kyrön jälkeen katsojat aika lailla katosivat, vaikka olikin illan päävieraiden aika astua estraadille. Radiopuhelimien pojat Jarno Mällinen ja Jyrki A. Mäki ovat molemmat julkaisseet tänä vuonna kirjat. Mällinen romaanin ja Mäki sarjakuvakirjan. Poikien yhteishaastattelua ei pilannut edes amatöörihaastattelija.
Korkeakylddyyrisen aloituksen jälkeen olikin aika suunnata askeleet paikallisen bluesyhdistys Ou'Bluesin ensimmäisiin jami-iltamiin kahvila Mazarineen. Paikanvalinta hieman oudoksutti. Tuo kun on ihan pullantuoksuinen konditoria-kahvipaikka, jossa on tilaakin vain kolmellekymmenelle ihmiselle. Tosin sitten viimekäyntini paikka oli saanut myös b-oikeudet. Ja hyvinhän tuo paikka loppupeleissä toimikin.
Kun illan housebändinä toiminut Hoodoo Sauna aloitteli, ei paikka vielä repeillyt liitoksistaan, mutta pikku hiljaa illan aikana porukkaa valui ihan kiitettävästi paikalle. Tarkoitus oli nimenomaan, että eka setin jälkeen viimeistään alkaisivat jamit, joihin kaikki edes suunnilleen soittotaitoiset saisivat osallistua. Eli minä en. Tunnistinkin yleisössä monia paikallisia muusikoita, mutta ujoja meinasivat alkuun olla, kun ei lavalle meinattu millään saada uutta comboa.
Hoodoo Saunan suomenkielinen blues toimi yllättävän hyvin, vaikka tuo kielivalinta hieman aluksi arveluttikin. Laulajaharpisti A.P. Skarpin suurimmaksi osaksi rustaamien biisien aiheetkin olivat varsin kotimaisia: Kalevala, Väinämöisen Blues, Kulkuri ja kissa, Paskaduuni Blues ja Oulujoki-Blues muutamia mainitakseni. Oli mukana toki myös covereita Howlin' Wolfista lähtien, suomeksi laulettuna kuitenkin nekin. Bändi on muuten ollut studiossa mm. Pepe Ahlqvistin kanssa, ja levykin pitäisi pikku hiljaa käsittääkseni ilmestyä.
Jamit saatiin alulle kun paikalle ilmestyi paikallinen suuruus Esko "Elvis" Lassila kavereineen. Aikoinaan Spidersissa, Garbossa ja Röyhkän bändissäkin vaikuttanut kitaristilaulaja pisti rokkivaihteen silmään ja kaverit seurailivat perässä minkä pystyivät. Jatkossa Lassila innostui niin, että ei malttanut jättää lavaa edes Hoodoon toisen setin aikana, ja hyvä niin, sillä mukavasti säröä mies toi muuten melko rauhalliseen shuffleen.
Vaikka en ihan loppuun asti ehtinytkään osallistua, näytti siltä, että yleisön mielestä homma oli onnistunut. Samaa mieltä olen minäkin, ja toivottavasti yhdistys perinnettä jatkaa niinkuin lupailivat. Liian harvoin tuota bluesia livenä kuulee näillä leveysasteilla.
Satellite Stories vetää jälleen keikan Oulun Nuclear Nightclubilla tänään perjantaina 2.9. Teemana on "Family"-biisin uuden videon julkaisupirskeet, jonka jälkeen tietysti normikeikka. Vitosella maailman ensi-iltaan. Ei paha tikki.
Tuossa vielä muistutukseksi tuo poikien viimeisin julkaistu tuotos, jos joku musiikkiblogisurffailija on nukkunut viimeiset pari kuukautta. Kannattaa muuten tsekkailla blogimaailmaa viikonlopun aikana. Kokemusten mukaan video ilmestyy sinne nanosekunnissa. Satellite Stories - Family by satellitestories
Pojat ovat itse itselleen järjestäneet myös keikkarundin Keski-Eurooppaan. Aika ihailtavaa toimintaa. Ei se auta kellarissa munia raapia ja odotella Riku Mattilan soittoa. Näin se pitää hoitaa. Tuossa on tiedossa olevat keikat:
16.9. Berlin, Roter Salon
17.9. Hamburg, Molotow
21.9. Düsseldorf, Pretty Vacant
23.9. Aarau, KiFF
24.9. Achern, Theodor Noise Club
25.9. Regensburg, Heimat
Bändin Marko ja Olli-Pekka ovat ilmeisesti sitä ylienergistä porukkaa. Toissapäivänä putkahti maailmaan poikien sivuprojekti Tiger Palacen video Versailles.
"Inspired by waves, echoes, reverb, delay, chorus and snares"
Projekti on jo ehättänyt herättää ihmetystä blogosfäärissä. Vaikeampi sitten sanoa tuosta videosta mitään...Sanokaa te.
Pohjoista pöljyyttä ja taivaita syleilevää idealismia sopivan absurdilla tavalla sekoitteleva Ilmakitaransoiton MM-kisat on taas käsillä.
"Ilmakitaransoiton MM-kisojen tarkoitus on edistää maailmanrauhaa. Ilmakitaransoiton ideologian mukaan sodat loppuvat, ilmastonmuutos pysähtyy ja kaikki pahat asiat katoavat, jos kaikki maailman ihmiset soittavat ilmakitaraa."
Ilma kuuluu kaikille
Koska soitin ei nouse tässä lajissa niin kovin tärkeään osaan, täytyy esiintyjien tietysti panostaa persoonaansa ja erottumiseen. Lavapresensen hiontaan antaa eväitä keskiviikkona järjestettävä Ilmakitaransoittoseminaari, jossa tänä vuonna tarkastellaan mm. ilmakitarapersoonan rakentamista, sukupuolirooleja sekä ilmakitaraideologian maailmaa parantavaa vaikutusta. Tieteellisen kontribuution arvovaltaiseen seminaariin antaa Amanda Griffkin, jonka väitöskirja ilmakitaransoiton globaaleista vaikutuksista on teon alla.
Make air, not war
Suoraan finaaliin pääsevät maailmanmestaruustittelin arvoisesti tietysti mukaan vain kansalliset mestarit. Torstaina on tosin muutamalla onnekkaalla vielä mahdollisuus nousta finaalilavalle osallistumalla Mustien hevosten karsintaan 45:ssa. Näiden noin kymmenen ilmoittautuneen joukossa on menneiden vuosien kokemuksella ollut yleensä ne koko kisaviikon "persoonallisimmat" kitaranvinguttajat.
Ilmakitaraa, hyvää tahtoa ja kavereita
Perjantain kisapäivän Anna Abreun konsertti ja itse MM-skaba torin rannassa on ikärajaton ja ilmainen vanhaan tapaan. Kun kisaajat virallisen Ilmarauhanjulistuksen jälkeen pääsevät asiaan, on ilmassa jo suuren urheilijuhlan tuntua. Eipä oteta tätä niin tosissaan, niin kuin jotkut pöntöt jotka menoa morkkaavat. Ei hirveästi kannata mietiskellä homman järkevyyttä tai järjettömyyttä. Tämä on kuitenkin syksyn mukavimpia häppeninkejä Oulussa.
Oulun oma ylpeys Radiopuhelimet säestää elokuvaa "Usherin talon häviö". Ja vielä legendaarisella Rauhalan patiolla.
Leffa on kaikkien kauhuleffafriikkien legenda-osastoa. Ranskalaisen Jean Epsteinin ohjaama Edgar Allan Poen novelleihin perustuva mykkäelokuvan klassikko. Monet ihan asiaa tuntevat tahot, joihin en todellakaan kuulu, sanovat kyseessä olevan eräs kaikkein visuaalisesti vaikuttavimmista elokuvista. Siis ever. Ohjaajan apurina käsikirjoituksesta on vastannut Luis Buñuel, joten kovaa kaartia on ollut mukana.
Kun tähän lyödään mukaan erittäin paljon arvostamani Radiopuhelimet, niin voi vain odotella kovaa iltamaa. Näin siis ajattelin kun luin tapahtumasta. Tampereen elokuvafestivaaleilla kyseinen esitys oli loppuunmyyty, mutta se nyt ei kerro mitään. Mieleen hiipi epäilys.
Joudunko keskelle baskeripäisiä ja burberrykaulahuivisia punaviiniä siemailevia elokuvahipstereitä, jotka hurraavat tapahtumaa vain koska se on hip ja hop. Onko lopputulos tekotaiteellista paskaa, jonka aikana ei saa selkoa musiikista eikä elokuvasta. Täydentävätkö ne toisiaan, vai ovatko kilpailevia komponentteja. Onko patiolla kylmä ja pitääkö kutsujien kanssa keskustella elämyksestä josta ei oikeasti tajua yhtään mitään.
Minut on tänne kutsuttu, joten mentävä kai se on. Mutta pikkuisen arveluttaa. En nimittäin ole kovinkaan hyvä feikkaamaan innostunutta, jos en innostunut ole. Toivottavasti kuitenkin yllätyn positiivisesti.
Käykää tekin tsekkaamassa onko 1 (hyvä leffa, kuulemma) +1 (hyvä bändi, satavarmasti) +1 (hyvä patio, kokemuksella) =3, vai enemmän. Saattaahan se olla jopa nolla uuden laskuopin mukaan, mutta elämässä täytyy ottaa riskejä.